Mitä Uudesta-Seelannista jäi käteen?

Long time no see. Tämä postaus on kirjoitettu ainakin 10pv sitten, mutta
julkaistaan vasta nyt. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu, reissussa 
mennään reissun ei blogin mukaan.

Kun helmikuun taitteessa lensimme Fijiltä Aucklandiin, Uuteen-Seelantiin oli aika jännä ajatus, että vaikka matkaa on jo taitettu melkolailla niin tulisimme olemaan täällä pidempään kuin mitä tähän astinen reissumme on kestänyt. Neljä viikkoa oli aika sopiva aika siihen, että edes jota kuinkin järkevästi ehti saamaan jonkinlaiset maistiaiset molemmista saarista. Ehti nähdä sen verran, että mielellään tulee joskus takaisin, mutta ei ole sellainen fiilis, että pitäisi heti ensi kuussa tulla takaisin kun jäi niin pahasti kesken. Kuvassa iloinen retkiseurueemme hiljentyneenä makaroonilaatikon äärelle.

20120313-145028.jpg

Väärän puoleinen liikenne

Me olimme liikenteessä kahdella vuokra-autolla, jotka otimme Aucklandista ja palautimme ne kolme viikkoa myöhemmin Queenstowniin. Vuokra per auto oli viitisensataa euroa. Bensa maksoi vähän yli 2NZD litra ja kulutus mutkaisilla teillä on aika paljon normaalia suurempaa. Kilometrejä näiden hirmujen mittareihin kasailtiin yhteensä joku 5000.

Liikenne on täällä vasurin puoleista. Se tuntui aluksi vähän oudolta. Ei ajaminen kuitenkaan sen vaikeampaa ollut, vaikkakin risteyksissä olisi pari kertaa tehnyt mieli kääntyä väärälle kaistalle. Suurempia vaaratilanteita ei onneksi tästäkään syystä syntynyt.

Maasto on todella vaihtelevaa ja tiet pääosin hyvin mutkaisia ja korkeuserot huomattavia. Tunneleita on tosi harvassa, joten jos edessä on vuori se on ensin mutkiteltava ylös ja sitten alas. Mitään moottoriteitä ei ole ja hauskaa on se, että suurin osa silloista on yksikaistaisia ilmeisesti kustannussyistä. Nopeusrajoitus on yleensä 100km/h, mutta aika harvalla pätkällä keskinopeus nousi näin turistin kuskaamana yli 80. Parhaillaan 120km matkaa painettiin menemään yli kaksi tuntia. Kannattaa siis ottaa huomioon, että ajassa katsottuna 100 km Uudessa-Seelannissa on ihan eri asia kuin sama matka Suomessa.

20120313-145326.jpg

Hyväksi taktiikaksi edetä kiireettömästi totesimme ”ruskean kyltin taktiikan” eli kun tien vieressä on ruskea opastekyltti jollekin nähtävyydelle tms. kurvaa paikalle ja katsoo oliko mesta oikeasti näkemisen arvoinen. Monta hauskaa paikkaa löytyi näin.

Paikalliset ihmiset ja reppureissaajat

Paikallisten kanssa tuli oltua tekemisissaä yllättävän vähän, selvästi tätä maata pitää pyörimässä valtava määrä reissaavia nuoria ympäri maailmaa. Ravintoloiden, hostellien ja muiden henkilökunta on pääasiassa reppureissaajia tai muita ulkkareita, ketkä ovat tulleet tänne ”working holiday”-viisumilla max. vuodeksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että esim. tarjoilijat eivät läheskään aina olleet kovinkaan ammattitaitoisia vaikka parhaansa selvästi yrittivätkin. Usein hostellissa esimerkiksi on mahdollisuus saada ruoka, majoitus, pyykinpesu ja netti käyttöön työskentelemällä muutama tunti päivässä. Meille se ei tullut kysymykseen kun minimiaika tällaiseen on yleensä 2 viikkoa.
Ravintoloissa muuten tippauskulttuuri on samanlainen kuin Suomessa, eli hyvästä palvelusta voi tippiä heittää, mutta se ei ole automaatio.

Reppureissaajia on liikenteessä valtavasti, vaikka näin alkuvuodesta ei varsinainensesonki olekaan. Erityisesti ruotsalaisia ja saksalaisia tuli vastaan joka tuutista. Näimme muutamia suomalaisiakin. Tämän takia esimerksi hostelliverkosto on tosi laaja ja joka kaupugista löytyy edullisesti montakin eri vaihtoehtoa. Dormissa (eli kämpässä missä on esim 12 kerrossänkypaikkaa ja yhteinen vessa) asuminen on oma taiteenlajinsa mihin on tässä matkan aikana pitänyt tottua, eikä minulla ole näistä ollut mitään valittamista. Yhtään suurempaa hutia ei majoitusten kanssa ole sattunut. Yleensä katsoimme ja varasimme majoitukset joko hostelworld.comin tai hostels.comin kautta periaatteella ”ei se halvin, vaan toiseksi halvin”. Kaikkein epämääräisin porukka menee yleensä juuri siihen kaikkein halvimpaan vaihtoehtoon.. Myös noiden sivustojen ratingit kertoo aika paljon, niihin kannattaa suhtautua kuitenkin suuntaa antavasti. Niin monessa hostellissa on tullut asuttua, että voisi reissun jälkeen koota niistä jonkilaista kommenttiraitaa muiden matkailijoiden käyttöön.

20120313-143425.jpg

Hostelleissa on yleensä hyvät mahikset tehdä itse ruokaa (vaikka paistinpannut ovatkin ihan poikkeuksetta ruoskittu aivan käsittämättömään kuntoon) ja siinä säästää kyllä helposti pitkän pennin kun tekee itse päivän eväät. Mekin harrastimme ruuan laittoa täällä huomattavan paljon.

Mihin mennä?

Me laadimme reittiämme ottamalla kiintopisteitä milloin pitäisi missäkin kohti olla menossa ja siitä sitten katseltiin yksityiskohtaisemmin aina muutaman päivän tai max viikon verran eteenpäin. Pohjana käytimme Lonely Planet-reissuopasta ja tutuilta, kavereilta sekä muilta reissaajilta kuultuja kommentteja.

En osaa nostaa mitään paikkaa ylitse muiden, sillä ihan joka puolelta löytyy nähtävää niin paljon. Etelä-Saarta monet hehkuttivat erityisesti ja olihan se upea, kuitenkin myös Pohjois-Saarella on valtaisasti nähtävää ja minä ainakin pidin siitä myös tosi paljon vaikka aluksi olin sitä mieltä, että suksitaan suoraan Etelä-Saarellle. Hyvä ettei tahtoni mennyt läpi.

Jos nyt väkisin yksi paikka pitäisi nostaa niin Queenstownista löytyy kyllä jokaiselle jotakin.

Leirielämää

Teitä pitkin laukatessamme tuli vastaan huomattavan paljon ”campervaneja” eli retkeilyvarustein ja parin patjan kera aseistettuja pakettiautoja (perus Hiaceja). Niihin mahtuu elämään se kaksi tai kolme henkeä, joten kun meitä oli mukana 8 ei tuo ollut kovin fiksu vaihtoehto.

Myös telttailu jätettiin tällä kertaa vähemmälle. Anssin ja Jarkon kanssa otettiin kuitenkin vähän tuntumaa paikalliseen maastoon leiriytymällä telttaan Wakatipu-järven rannalle 30km päähän Queenstownista. Vuokrasimme teltan ja kolme makuualustaa, ne maksoivat yhteensä noin 15€ vuorokaudeksi, ei paha siis. Camping alueet ovat maksullisia, mutta me valitsimme paikaksi vain kivan paikan järven rannalta, mikä ei ollut virallinen leirintäalue eikä myöskään maksanut siis mitään.

20120313-143731.jpg

Auto parkkiin, teltta pystyyn ja riippumatto puuhun roikkumaan. Ai että! Keräilimme rannalta puun palasia ja pidimme rantahietikolla nuotiota. Litteistä kivistä Jarkko teki erinomaisen paahtoleipägrillin ja taipuipa suklaabanaanitkin siihen ihan vanhasta muistista. Leirielämä maistui niin mukavalta, että päätimme olle toisenkin yön. Kun kävimme täydentämässä muonavarastoamme nappasimme pari saksalaista (tyttö ja poika) liftaria kyytiin ja he jäivät meidän seuraamme rannalle leiriytymään ja istumaan iltaa. Toisena iltana sää oli niin mahtava, että Jarkko ja saksalaiset nukkuivat siinä rannalla ja minä köllöttelin vieressä riippumatossa tähtitaivasta katsellen.

20120313-143852.jpg
Telttailu tai campervanilla sompailu auttaa varmasti näkemään hyvin erilaisia paikkoja ja pääsemään lähemmäs luontoa verrattuna siihen, että jos asustelee vaan hostelleissa kaupungeissa.

Kaupan hyllyltä poimittua

Suuri osa elintarvikkeista täälläkin laidalla maailmaa on varsin samantapaista kuin kotisuomessa. Muutama juttu jäi kuitenkin mieleen. Ensinnäkin Petruksen suosittelemat Moro-suklaapatukat oli ihan mielettömän hyviä. Vähän semmosta Japp-tyylistä settiä, nam nam.

Toinen mikä teki meidän jäbäosastosta vannoutunutta fanikuntaa oli ”Mammoth – yoghurt for men” eli miesjugurtti. Ei suinkaan sen halvin mutta yksinkertaisesti paras vaihtoehto jugurttihyllyltä. Iso satsi erittäin jäykkää jugurttia, jossa seassa aitoja marjoja ja siemeniä. Sitten kun pakkaus on vielä koristeltu asiaaan kuuluvalla huumorilla niin kuinka voisin olla ostamatta?

20120313-144803.jpg

Kolmantena vaan ei suinkaan vähäisimpänä paikallinen Tui – Indian Pale Ale -olut. Jo pelkästään työni puitteissa olen tutustunut aika moneen olut laatuun ja tämä oli kyllä yksi parhaita mihin olen koskaan törmännyt. Pehmeä ja miellyttävä.

Pari sanaa historiasta

Iso-Britannia valtasi Uuden-Seelannin vasta 1700-luvulla (ja kuningatarkin kävi katsomassa tiluksiaan ensimmäisen kerran heti perään 1960-luvulla). Tästä syystä esimerkiksi tosi vanhoja rakennuksia tai vastaavia ei koko maasta löydy. Infrastruktuurin rakennus on alkanut vasta 1800-luvulla.

Ennen valtausta maata asutti alkuperäiskansa, Maorit. Tässä siirtomaassa on erikoista se, että valtaajat tekivät sopimuksen kaikkien 400:n maoripäällikön kanssa. Ei sopimus tainnut ihan suoraa onnea ja autuutta maoreille taata, mutta ainakaan heitä ei tapettu ja alistettu kokonaan.

Maorikulttuuriin on nykyään mahdollista tutustua monessa paikassa pohjois-saarella. Wellingtonin Te Papa-museossa on myös paljon tosi mielenkiintoista tietoa niin maoreista kuin koko maan historiasta muutenkin.

Pähkinän kuoressa

Uusi-Seelanti oli upea maa ja olen iloinen, että viivähdimme noinkin kauan. Hintatason ollessa monessa asiassa lähelle Suomen tasoa ei tämä kuukausi ollut mikään edullinen, mutta kuitenkin joka dollarin arvoinen. Käsittämätöntä on se miten pieneen maahan mahtuu niin monenlaista luontoa. Hassua on myös se, että täällä etelään päin mennessä ilmasto viilenee ja lavuaarissa vesi todellakin pyörii toiseen suuntaan kuin kotipuolessa. Melko samanlaista elämä täällä kuitenkin on.

20120313-144638.jpg
Monta hienoa paikkaa tuli nähtyä, monta jäi vielä näkemättä. Ehkä palaan vielä jonain päivänä? Nyt on hauska jatkaa matkaa Sydneyyn, jossa asuu saman verran ihmisiä kuin koko uudessa-seelannissa.

Etelä-saari – sinne ja takaisin

20120306-221846.jpg
Autojen mittareihin kertyi yhteensä yli 5000 kilsaa eli aika monta paikkaa tuli kuukaudessa koluttua.Viikon verran pohjois-saarella vipellettyämme pakkasimme itsemme ja automme lauttaan Wellingtonissa ja hurautimme toiseen osaan maata, Etelä-saarelle. Etelä-Saarella meillä oli vähän reilu 2 viikkoa aikaa ennen kuin meidän pitäisi olla Queenstownissa tapaamassa kamujamme Suomesta. Valitsimme jälleen reitiksemme länsirannikon.

Eteläisellä saarella luonto on poikkeuksellisen monimuotoista. Täällä jos jossain voi nähdä koko maailman pienoiskoossa.

Picton

Picton on pienen pieni kaupunki, joka toimii pohjois-saaren lauttojen vastasatamana. Itse kaupunki on tosi pieni. Pari hostellia, pari ravintolaa ja kauppa, eipä muuta.
Atlantis-hostelli tarjosi meille kattoa pään päälle pariksi päiväksi erittäin onnistuneesti. Etenkin hostellia pyörittänyt FullHD-täti oli hauska. Yhtenä päivänä kun kävin asioimassa sen kanssa respassa se puhui samaan aikaan minulle, toiselle asiakkaalle ja vielä puhelimeen. Kaikille tietenkin eri asioita..

Pictonista olisi ollut kätevä lähteä ulkoilemaan Queen Charlotte Trackin ulkoilumaastoihin joko kajakilla, maastopyörällä tai kävellen. Säät eivät kuitenkaan suosineet meitä.

Pictonissa pidimme legendaarisen reissupäivän, jonka aikana emme poistuneet hostellista käytännössä kertaakaan. Välillä on hyvä vähän painaa pausee.

Nelson

Pictonista Nelsoniin johtaa hauska ja aivan hirmuisen mutkainen maisemareitti Queen Charlotte Track. Mikäli ei kärsi kovin pahasta matkapahoinvoinnista on tätä pikkutietä ihan hauska ajella.

Nelsonista on reilun tunnin matka Abel Tasmanin kansallispuistoon, jätimme sen kuitenkin väliin nyt. Kuulema siellä on erinomaiset maastot tehdä yönyli reissuja.

Nelsonista löytyy Uuden-Seelannin keskipiste (jollain mysteerisellä logiikalla laskettuna) pienen vuoren päältä. Sinne on ihan hyvä ja hauska polku kavuta.
Täältä on myös kotoisin kultaseppä Johan Hansen, joka suunnitteli ja takoi Taru Sormusten Herrasta sormukset elokuvia varten. Hänen galleriamyymälänsä ei valitettavasti ollut auki, siellä olisikin varmasti ollut paljon meidän budjetille sopivia tuotteita…

Greymouth

Nelsonista jyräytettiin yöksi Greymouthiin, länsirannikolle. Siellä oltiin illalla ja lähdettiin aamulla, joten en osaa siitä sen enempää sanoa. Se jäi mieleen, että polttoaine oli näillä main maata kalleimmillaan. Yövyimme Noah’s Ark hostellissa tiikeri-huoneessa. Myös muut huoneet oli sisustettu eri eläinten mukaan ihan hienosti.

Fox Glacier

Mt. Tasmanin ja Mt. Cookin (molemmat yli 3500 metrisiä lumihuippuisia vuoria) juurella on pari pikkukaupunkia, kuten Frans Josef Glacier ja Fox Glacier, jotka elävät ilmeisesti lähinnä jäätikön tuomalla turismilla. Näissä kahdessa paikassa on aika lailla samat aktiviteettimahdollisuudet, joista päälimmäisenä helikopterimatkat jäätiköiden päälle keskelle vuoria tai omatoimiset kävelyreissut jäätikön alalaidan luo. Frans Josef on näistä kahdesta hieman isompi, minä, Anssi ja Jarkko jäimme kuitenkin Fox Glacieriin yöksi, siksi että se oli puolentunnin ajomatkan verran lähempänä Wanakaa, minne loput meidän jengistä jatkoi suorilla.

Jäätiköt ovat vuorilla ympäri vuoden. Jotta jäätikön olisi nähnyt kunnolla olisi kannattanut ottaa ”helihike” eli vaellusreissu, jossa mennään helikopterilla ylös vuorille. Me tyydyimme budjettisyistä vain kävelemään jäätikön juurelle. 50 metrinen lumipatja oli vaikuttava näky vaikka tähän ikään mennessä lunta on ehtinyt nähdä metrin jos toisenkin. Aamulla horistontissa siintäneet terävät lumihuiput näyttivät kauniilta.

20120306-222357.jpg

Wanaka

Wanaka oli erittäin kaunis ja viihtyisä pikkukaupunki noin puolitoista tuntia Queenstownin pohjoispuolella. Wanaka järven rantaan pystytetyssä kaupungissa viivähdimme muutaman yön, Base-hostelliketjun hellässä huomassa. Täällä tytöt ja Janne kävivät hyyppäämässä skydivet. Isot puistoalueet ja wanaka-järven ranta tekee paikasta viihtyisän. Wanaka järvi tarjoaa myös hyvät mahdollisuudet monenlaiseen vesiurheiluun.

Pakko testata: Cinema Paradiso, ihan mieletön leffateatteri. Normaalin katsomon sijasta täällä istutaan sohvilla, bussin tai lentokoneen penkillä tai vaikkapa autossa. Katsomoon voi viedä eväät mukana, niin ruuat kuin juomat. Jokaisessa leffassa pidetään tietysti myös väliaika, jolloin kannttaa maistaa paikan kuuluisia ”homemade cookieseja”, jotka oikeesti olivat kämmenen kokoisia.

20120306-221714.jpg

Te Anau

Te Anaussa vietimme pari yötä Waterfront Backpackers hostellissa. Te Anaun sanotaan olevan ”walking capital of New Zealand”. Se osasto jäi meiltä oikeastaan kokematta sillä viivähdimme täällä lähinnä sen takia, että tästä oli hyvä operoida Milford Soundiin. Sinne matkaa oli 120km, joka vuoristotiellä tarkoitti 2h ajomatkaa. Milford Soundissa majoitusmahdollisuuksia ei juurikaan ole.

Te Anau oli eteläisin paikka missä kävimme. Matkaa eteläkärkeen olisi ollut enää parin tunnin verran.

Milford Sound

Länsirannikolla hieman Queenstownista pohjoiseen sijatisee Milford Sound. Kun kysyin yhdeltä kiwiltä kannattaako paikkaan mennä hän sanoi meille ”Oletteko nähneet postikortteja sieltä? Ne valehtelevat. Oikeasti se on vielä paljon kauniimpi”.

20120306-221343.jpg

Okei, ehkä pakko käydä sitten. Ja olihan Milford Sound upea. Jotta vuonon näkee pitää sinne ostaa risteily. Me olimme parin tunnin risteilyllä, se maksoi 56 NZD kun ostimme sen hostellin kautta. Risteilyn aikana näimme muun muassa delfiinejä, merileijonia, vesiputouksia ja todella upeita maisemia.

20120306-221517.jpg
Harmiksemme sää oli hieman pilvinen joten emme oikein kunnolla nöhneet Mitre Peakia, maailman korkeinta suoraan merestä kohoavaa huippua. Joka on meren pohjasta huipulle noin 1500metriä.

Risteilyn jälkeen kävelimme sataman vierestä alkavalle polulle, joka johti aika ison vesiputouksen luo. Vesiputousta pääsi melko lähelle, on ne vaan aina aika vaikuttavia.

Arrowtown

20 km päässä Queenstownista sijaitsee viimeisen päälle ihastuttava pikkukaupunki Arrowtown. Arrowtownin pääkatu on pyritty säilyttämään alkuperäisessä ulkoasussaan eli sellaisena kuin se on ollut jo varmasti sata vuotta. Lähinnä mieleen tuli ”wild wild west”. Arrowtownin ympäri kävelemiseen ei mene aikaa kuin ehkä tunnin verran. Mahtava paikka, kannattaa ehdottomasti poiketa.

20120306-221140.jpg
Pakko testata: Remarkable Sweetshop. Pieni ja suloinen karkkikauppa josta saa viimesen päälle maistuvaa fudgea ja mikä parasta myös salmiakkia. Extra salt oli suomalaiseen makuun riittävän ärjyä. Löytyipä muuten Pandan sitruunalakuja. Vaikka näitä karkkikauppoja on muissakin kaupungeissa sopi Arrowtownin tunnelma tähän saumaan kuin nyrkki silmään.

Queenstown

20120306-220955.jpg
Queenstown on erittäin elävä kaupunki. Queenstown onkin extremetouhujen keskus etelä-saarella, täältä löytyy kaikkea. on benjitä, swingiä, kanjonikiipeilyä, liitovarjoilua, koskenlaskua ja vaikka mitä muuta. Kaupalliset benjihypytkin on aloitettu täällä ekana maailmassa. Talvella täällä on kuulema hyvät laskettelurinteet. Kaupungista löytyy myös myös paljon shoppailtavaa sekä virkeää yöelämää. Queenstownissa treffasimme kaksi muuta samaan aikaan maailmalla olevaa tiimiä Tiimiakatemialta ja vuokrasimme neljäksi yöksi ison talon koko jengille.

Pakko testata: Ferg Burger, ihan mieletön burgerimesta aiavan ytimessä. Kävelipä paikan ohi mihin aikaan päivästä oli ovella aina pitkä jono. Eikä ihme sillä burgerit oli paitsi valtavia myös erittäin maistuvia. Uskallatko kokeilla selättää talon jättiläisen, Big Alin? Voin kertoa, että ei jääny nälkä kun sen vetäisi..

Christchurch

8,5 tunnin bussimatka Queenstownista Christchurchiin sujui yllättävän kivuttomasti.

Lentomme kohti Australiaa lähti Christchurchista, joka taitaa olla eteläisen saaren lentoliikenteen solmukohta. Kaupunkia näimme sen verran mitä nyt bussilla ajelimme keskustan läpi. Näky oli todella, todella surullinen. Kaksi vuotta sitten olleen suuren maanjäristyksen jäljet näkyivät edelleen niin selvästi. Romahtaneita kattoja, revenneitä seiniä, kerrostalo jonka kaikki ikkunat oli rikki.. Mitään tämmöistä en ole nähnyt, aika vakavaksi veti kun ajatteli, että tämä on jonkun kotikaupunki. Kaupungin jälleenrakennus on hidasta, koska järistyksiä on edelleen jatkuvasti. Edellisenä yönä ennen meidän tuloamme maa oli järissyt 3,9 richterin verran. Onneksi sama ei toistunut tänä yönä. Lentokentän lattialla nukuttiin pari tuntia ja sitten olikin aika heittää heipat Uudelle-Seelanille, oli kiva käydä.

20120306-222802.jpg

Rakettipäivät Queenstownissa?

Meitä tiimiakatemialaisia on nyt samaan aikaan reissussa kolmen tiimin verran. Jokainen tiimi suunnitteli omat reissunsa aika itsenäisesti. Siksipä olikin liki lottovoittoon verrattava sattuma, että onnistuimme järjestämään niin, että tapaamme koko jengillä maailmalla. Paikaksi valikoitui Queenstown ja aikajaksoksi neljä yötä juuri siinä taitteessa kun me ja Cashmir olemme lähdössä pois maasta, Takomo puolestaan vasta saapunut.

Vuokrasimme läheltä Queenstownia ison talon missä melkein koko jengi mahtui nukkumaan. Cashmirin pojat kun eivät olleet 100% varmoja tulostaan alunperin nukkuivat loppujen lopuksi viereisessä hostellissa, mutta viettivät meidän kanssa kuitenkin suurimman osan ajasta. Tuleville Tiimiakatemian reissuun lähteville tiimeille vinkiksi, että sopikaa ajoissa yhdessä muiden tiimien kaa tämmöset treffit ja yhteismajoitus niin on helppo sumplia reittejä ja muita sen mukaan.

Oli nimittäin aika mieletön fiilis viettää iltaa toisella puolella maapalloa, niin kaukana kun nyt kotoa pääsee parinkymmenen hyvän kaverin kanssa. Paljussa pulikoidessa kuunnella muiden ja kertoa omia reissukommelluksia, muistella menneitä ja suunnitella tulevaa.

20120303-224445.jpg

Meitä oli paikalla Manifant-tiimistä Taru, Jarna, Jarkko, Aleksi, Petri ja Anssi (+Janne yhden yön verran), Takomosta Sisko, Salla, Mirka, Aleksi, Tarja, Timo ja Joonas sekä Cashmirista Sanna, Valtteri, Jussi, Panu ja Simo. Melkonen jengi. Meidän Tiimiakatemiataipaleemme alkaa olla finaalissa, joten jospa nää oli vähän niinkuin meidän viimeiset rakettipäivät.

Action!

Kilroyn Simo suositteli meille Queenstownia treffien mestaksi pitkälti juuri sen takia, että siellä on paljon tekemistä. Jokaiselle jotakin ja niin toden totta oli.

20120303-223421.jpg
Aleksi kävi vetäisemässä alamäkipyöräilyä, me muutamat käytiin benji- ja swingitouhuja ja osa jengistä kävi koskealaskemassa, liitovarjoiluun oli valitettavasti liian kovat tuulet. Kaupungin laidalla kohoaa noin 500 metriä korkea vuori jonka päälle pääsee maksullisella gondolihissillä. Ihan käymisen arvoinen paikka, huikaisevat maisemat.

20120303-223615.jpg

Ja mikä hauskinta mäen päällä on ihan hulvaton mäkiautorata, jossa ajetaan semmosilla ihan ihmeellisillä pulkan ja polkuauton välimaastossa seikkailevilla ajopeleillä. Mäkiautoliput on ala-asemalta ostettaessa noin puolet halvemmat. Gondolikyyti ylös (ja tietysti alas) ja 5 laskua mäkiautolla maksoi yhteensä 48NZD eli noin 30€. Onneksi otettiin tuo viiden laskun setti sillä se oli hulvattoman hauskaa, tytöt ja pojat tykkäsi tästä ihan samalla tavalla. Radan säännöissä skabailu oli kielletty ja mehän noudatimme sääntöjä tietysti.. NOT! Mäkiautoradan slogani ”Once is never enough” oli erittäin osuvasti sanottu.

20120303-222638.jpg

Yksi kokeilemisen arvoinen juttu Queenstownissa on Caddyshack City-minigolf rata. 18 reikäinen rata on rakennettu siten, että kukin rata on oma pieni erittäin hienosti ja huolellisesti rakennettu maailmansa. Esimerkiksi lentokenttä, hiihtokeskus, karkkitehdas ja tivoli löytyi tältä radalta. Radat oli rakennettu kuin hienot maisemapienoismallit ja niissä oli hyödynnetty paljon äänitehosteita ja hydrauliikalla liikkuvia juttuja. Kannattaa käydä testaamassa!

20120303-224712.jpg

Go big or go home

Tuon otsikon sloganin bongasin AJ Hackettin benjikaupan T-paidasta. Se on oikeastaan ollut mottomme tämän reissun aikana. Kerta nyt ollaan isolle reissulle lähdetty niin mennään sitten oikeesti isosti.

Viime perjantaina vuorossa oli bungy ja swingi, eli jättikeinu. Maailman suurimpia kummatkin, tietenkin.

Benjin alkulähteellä

20120229-184742.jpg

Oltiin otettu sen verran selvää, että Uuden-Seelannin parhaat benjipaikat on täällä Queenstownissa. Siksi ei suuremmin olla mestoja etsiskelty aiemmissa paikoissa. Niin ja onhan Queenstown vähän niinkuin koko homman alku ja juuri, sillä vuonna 1988 AJ Hackett aloitti ensimmäisenä yrityksenä maailmassa kaupalliset benjit juurikin täällä samassa kaupungissa.

Wanakassa sattui hostellimme kellaribaarissa olemaan AJ Hackettin ”horizontal bungy” kisa, missä toisen parista piti juosta tiskille hakemaan tuoppia benjiköysi vastuksenaan ja toisen kumota tuoppi. Jarkko (parinaan ruotsalainen Karoline) tietysti näytti mallia ja voitti koko skaban. Palkintona oli lahjakortti Nevis Bungyyn eli tienoon suurimpaan linkoon, joten valintamme tähän hullutukseen oli aika selvä.

Kun Queenstownissa painelimme tiedustelemaan tarkempia speksejä hypyistä niin tajusi homman olevan aika isollaan. Pelkästään AJ Hacketilla oli semmonen normaalin supermarketin kokoinen myymälä missä myytiin vain benjihyppyjä. Päätin ottaa kombon, jossa pääsen vetäisemään sekä Nevis Bungyn että Nevis Swingin. Nämä kaksi olivat vaihtoehdoista isoimmat mutta myös ylivoimaisesti kalleimmat. Lystille hintaa tuli 375NZD ja kuvat tai video siihen päälle olisi ollut 45NZD.

Nevis bungy

Hyppypaikka oli rakennettu keskelle ”ei mitään”. Ensin bussilla vuoren juurelle josta mentiin pienemmällä bussilla vuoren päälle hirmuisen kapeaa, jyrkkää ja mutkaista tietä. Syke alkoi nousta viimeistään tässä vaiheessa. Ei viimeisessä bussissa paljon läppä lentäny…

20120229-184710.jpg

Sitten vetästiin vielä puntarin kautta (paino tarvitaan sopivan vahvuisen köyden valitsemiseksi) ja siitä pukemaan valjaita päälle ennen kuin päästiin itse hyppypaikalle. Nevis Bungyn hyppyalusta on erikoinen, sillä se roikkuu kahden vuoren huippujen väliin viritettyjen vaijerien varassa. Keskellä vaijereita kelluvalle hyppyalustalle mennään avointa gondolihissiä muistuttavalla korilla.

Jarkko, Aleksi ja minä otettiin bungyt. Allekirjoittanut oli meidän porukasta viimeisenä ja kun katseli muiden hyppyjä edellä oli tunteet erittäin sekavat vaihdellen pelon, pakokauhun ja hirmuisen jännityksen välillä. Ei ihme sillä edessä olisi kohta 134 metriä ja 8,5 sekuntia vapaata pudotusta.

Vertailun vuoksi sanottakoon, että tämä bungy on sen verran suuri, että ”second bounce” (eli pudotus sen jälkeen kun köysi on jo kerran vetäissyt sinut takaisin ylöspäin) on samaa kokoluokkaa kuin Queenstownin muut bungyt.

Itse hypyssä kaikki tapahtuu niin nopeasti. Istuin tuoliin, jossa köysi kiinnitettiin jalkaan ja saman tien olinkin jo laatikon reunalla alla pelkkää ilmaa. Paljon ilmaa ja jossain kaukana pieni puro. Siinä ei paljon kyselty enää aionko hypätä vai en, selän takaa vain kuului 3-2-1 ja sitten mentiin. Ilmalento kesti käsittämättömän kauan ja oli aivan uskomaton fiilis syöksyä täysillä kohti maata tietäen, että kyllä köyden pitäisi pelastaa menemästä liian lähelle. Ylöspäin vetäisy ei ollut niin raju kuin miltä se näyttää, mihinkään ei missää vaiheessa sattunut. Sen verran adrenaliinihöyryissä siinä on, että muistikuvat on itse hypystä aika katkonaisia.

20120229-192349.jpg

Hypyn jälkeen oli vielä hyvin aikaa tasata pulssia ja katsella maisemia kun minua hinattiin takaisin lähtöpaikalle. Makee mesta!

Nevis Swing

Jälkiruuaksi täräytettiin vielä kyydit maailman suurimmassa keinussa, Nevis Swingissä. Alkuun vapaata pudotusta 70 metriä, sitten 300 metrin mittaisella kaarella keinuttelua. Keinun narut oli tällä kertaa 120 metriset eli vähän järeämmät kun kotipihassa.

Tähän swingiin voi mennä melkein miten päin vaan. Jarkko meni pää alaspäin, Timo puolestaan istui normaalisti kuin myös minä ja Sisko, me tosin teimme tän tandemina eli istuttiin siinä nätisti vierekkäin kun kirkonpenkissä konsanaan. Kun vauhti vähän tasaantui niin siinä istuskellessa näki koko kanjonin mahtavasti.

20120229-191941.jpg

Swingikin oli tosi huikea, kokemuksena kuitenkin aika eri tyyppinen ku benji. Swingiin on ehkä hivenen helpompi mennä sillä siinä esimerkiksi vastuun laukaisusta voi siirtää sen laukaisijan harteille toisin kuin benjissä.

Benjihyppäämisestä

Sen verran voimakas kokemus hyppy oli, että kyllä sitä ollaan netistä jo katseltu sattuisiko matkan varrelle mitä muita mielenkiintoisia mahiksia samantyyppisiin vetoihin. Kyllähän niitä löytyy, mutta ei niistä sen enempää niin ei äiteiltä mene yöunet. Aivan varma olen ettei tuo jäänyt viimeiseksi hypykseni.

20120229-192040.jpgOnko benjihyppy vaarallinen? Tähän on helppo vastata: ei ole. AJ Hackett on hypyttänyt yli miljoona asiakasta ilman onnettomuuksia. Turvajärjestelyt on aika tiukat, välineille on määrätyt ehdottomat käyttöiät ja jätkät oli selvästi ammattilaisia. Ainahan poikkeuksien mahdollisuus on olemassa, mutta väittäisin automatkan hyppypaikalle olevan paljon vaarallisempi.

Onko hyppääminen pelottavaa? Minua ainakin pelotti ihan hirmuisesti. Kauheinta oli odotella omaa vuoroa.Kyllä siinä hetki piti keskittyä ennen kuin olin valmis lankulle.. Olen kuullut sanottavan, ettei rohkea ole se joka ei pelkää vaan se joka toimii pelosta huolimatta. Ota siis pelko hallintaan, kiipeä torniin ja anna mennä. Ihan mieletön fiilis, suosittelen!

Uuden-Seelannin luonto on täynnä ihmeitä

On tämä Uusi-Seelanti melkoinen maa. Ei maan luontoa turhaan kehuta ja hämmästellä. Hyvä esimerkki siitä lienee se, että aamulla heräsimme aivan jäätikön vierestä, lumihuippujen juurelta ja iltapäivällä köllöttelimme jo biitsillä hiki päässä repimässä aurinkoa. Tässä vaiheessa voisi olla hyvä hämmästellä muutamia asioita.

20120220-093356.jpg

Vaihtelevaa ja kaunista maisemaa

On laaksoa ja kukkulaa. On vettä ja rantaa jos jonkinlaista.. Vedet ovat muuten suurelta osin makeavetisiä järviä, joista useimmissa vesi on ollut merivettä kylmempää.

20120220-093138.jpg

Maasto on todella vaihtelevaa. Mutkaiset tiet menevät vuoroin ylös alas vuorten rinteitä. Korkeusvaihtelut ovat sitten kerralla yleensä satoja metrejä. Tiellä eteneminen ei ole mitenkään vauhdikasta.. Autolla ajellessa kuitenkin parhaiten huomaa sen kuinka monenlaista luontoa täältä löytyy. Saman päivän aikana näkee, kuten jo sanoinkin, jäätikköä, hiekkarantaa, sademetsää ja suomalaistyyppistä havumetsää sekä jylhiä vuoria, kirkkaita järviä ja vesiputouksia. Olen joskus kuullut sanottavan, että täällä on vähän niinkuin koko maailma pienoiskoossa ja olen aivan samaa mieltä.

20120220-093702.jpgJotenkin kuitenkin maisemat ja luonto tuntuu suomalaiselle kovin kotoisilta, kun esimerkiksi havumetsää on paljon ja maaston muodot ovat kovin vaihtelevia. Meille vieraat asiat kuten tulivuoret ja vesiputoukset ovat taas itsessään niin kiehtovia ja kauniita..

Täällä eletään nyt loppukesää ja lämpötilat ovat vaihdelleet 20 ja 30 asteen välillä. Semmoisen huomion olen säiden suhteen tehnyt, että säät eivät kovin nopeasti vaihtele. Aamulla näkee suoraan tuleeko sateinen, pilvinen vai aurinkoinen päivä ja samalla säällä mennään yleensä iltaan asti. UV-säteilyn kanssa on oltava tarkkana ja käytettävä aurinkorasvaa, koska täällä on otsonikerroksessa aukkoja. Pimeä tulee mukavasti vasta ysin maissa.

20120220-093421.jpg

Tulivuoria ja muta-altaita

Tuliperäinen osa luontoa on meille suomalaisille ehkä kaikkein vierainta, mutta äärimmäisen mielenkiintoista. Esimerkiksi Tongariro National Parkissa nähty tulivuoren kraateri oli mieletön, sillä aiemminhan tuommoisia on nähnyt vain leffoissa. Minua kuitenkin on kiehtonut vielä enemmän vulkaanisen maaperän lieve-ilmiöt, kuten kuumat lähteet ja muta-altaat.

Tuliperäisestä maasta puskee maanpintaa kohti kaikenmoisia lämpimiä kaasuja, jotka siinä mennessään paitsi tuovat ilmaan mielenkiintoisia hajuja myös lämmittävät esim lähteiden vesiä tulikuumiksi. Muta-altaissa kupliva harmaa muta näytti vähän kiehuvalta puurolta.
Muta-altaita ja kuumia lähteitä me bongattiin parhaiten Rotoruan tienoilta, pohjois-saarelta.

20120220-093631.jpg

Jäätiköitä ja lumihuippuja

Ja sitten keskeltä etelä-saarta, keskellä kesää löysimme jäätikön. Frans Josef Glacier ja Fox Glacier ovat esimerkiksi pari pientä kaupunkia täällä länsirannikolla, mitkä tuntuvat elävän juuri jäätikön sijainnin tuomalla turismilla.. Minä, Jarkko ja Anssi käytiin kesäisen vesisateen virkistäessä katsomassa jäätikköä. Fox Glacierista kävelyreitin lähtöpaikalle ajettiin autolla ehkä 10 min ja parkkipaikalta käveltiin kohti jäätikköä puolisen tuntia. Kuinka lähelle jäätikköä pääsee riippuu säästä, tällä kertaa polku päättyi 200m päähän.

Polun alkupäässä ihmeteltiin, että onpa tyhmää kun ei pääse sen lähemmäs, että kyllähän nyt me suomalaiset lumesta ja jäästä kasaan parsitut uroot olemme sen verran tottuneita kuitenkin talveen.. Sitten kun olimme siinä parin sadan metrin päässä niin ääni vähän muuttui kellossa, kymmeniä metrejä paksu lumikerros oli aika vaikuttava.

Seuraavana aamuna sadepilvien hälvettyä näimme myös takana siintävien vuorten lumihuiput, jotka olivat hämmästyttävän kauniit. Jäätikkö minkä juurella kävimme oli tosiaan ajan mittään huipulta alaspäin valunutta lumipatjaa, joka varaa kylmyyttä niin paljon, että sen sulaminen kestää vuosia.

Lampaiden luvattu maa

Eläimiä nyt ei tuolla metsissä hirveesti olla nähty. Ymmärrettävää tietysti ,että ne eivät jaksa päivystää noiden merkkittyjen reittien varsilla.. Nähdäkseen luonnonvaraisia eläimiä, pitäisi varmaan tietää oikeat mestat. Ollaan me jotain nähty kuitenkin; Milford Soundissa käydessä nähtiin esim. merileijonia, delfiinejä ja Kea-papukaijoja. Kaskaat (tai jotkut vastaavat) pitävät käsittämätöntä sirinää. Autossa vaikka on ikkunat kiinni joutuu välillä vääntämään musiikkia isommalle, että kuulee sen sirityksen yli mitään.

20120220-093314.jpg

Tien päällä vastaan on tullut pupuja, lehmiä ja sitten niitä lampaita. Niitä muuten riittää ja ne laiduntavat mitä oudoimmissa paikoissa. Sekä lampaiden että lehmien kanssa täytyy pitää varansa, kun niitä saattaa tiellekin ilmestyä ihan yks kaks. Yksi tien vieressä väijynyt kerrostalon kokoinen musta sonni säikäytti ihan oikeesti… Niin ja pingviinejäkin nähtiin vähän matkan päästä, ne on täällä noin parikyt senttiä korkeita miniversioita.

20120220-093447.jpg

Lentokyvytön kansallislintu, pitkänokkainen karvapallo, Kiwi olisi hauska nähdä, mut se on ilmeisesti aika hankalaa.

Sormusten herran lavasteissa

Taru Sormusten Herrasta-leffoja (kuin myös tänä vuonna julkaistava samaan settiin kuuluva Hobitti) on kuvattu noin kymmenessä eri paikassa ympäri maata. Yhtä isoa luonnon lavastetta koko seutu. On helppo olla samaa mieltä, että juuri noihin leffoihin maisema on täydellistä. Vähän välillä jopa epätodellista ollakseen totta, mutta kai se on pakko uskoa, että tämä ”keski-maa” on täällä oikeasti olemassa vaikka hobitteja on näkynyt harmillisen vähän. Mukava ollut reissata läpi maan ja nähdä niin paljon erilaista luontoa.

20120220-094422.jpg

Jarna goes skydive

Viimein tänne blogiin saadaan nyt muidenkin matkailijoiden ajatuksia, kun Jarna innostui kirjoittamaan hauskan pätkän huimasta hypystään..

20120218-000301.jpg

Täältä pilvien päältä voit muistaa tämän maan

Laskuvarjohyppääminen on monen mielessä kovin samansuuntainen unelma kuin matkustaa maailmanympäri. Harvempi voi väittää, ettei olisi unelmoinut jommasta kummasta. Tai jopa molemmista.

Maailmanympärysmatka on menossa parhaillaan ja tandemlaskuvarjohypyn pääsin hyppäämään eilen. Tämä yhtälö tuntuu todella käsittämättömältä! Saan olla todella onnellinen.
Uusi-Seelanti on yksi lajin päämajoista ja se on helppo ymmärtää. Maa on todella kaunis myös pilvien päältä katseltuna. Paikaksi valitsimme Wanakan, mikä sijaitsee aivan Queenstownin tuntumassa. Aikaisempi yrityksemme Taupossa kaatui liian kovaan tuuleen. Hyvä niin, sillä sää täällä oli lähes pilvetön ja aurinko paistoi täydeltä terältä.

20120218-000450.jpg

Itse hyppääminen tapahtui todella nopeasti. Kuvittelin, että että valmisteluihin ja koulutukseen kuluisi aikaa ainakin tunnin verran. Todellisuudessa aikaa kului 5 minuuttia. Turvallisuuspaperit täytettyämme ja hypyt maksettuamme olimme lähes samantien haalarit päällä koneessa. Tuntuu, ettei kerennyt tajuta mitään. Ehkä parempi. Janne ja Henna hyppäsi 12 000 jalasta, joka on noin 3,5 kilometriä. Minä ja Taru puolestaan 15 000 jalasta joka on noin 4,5 kilometriä. Meidän korkeus oli sen verran korkea, että laki vaati antamaan meille lisähappea maskeilla. Eikä hapesta varmasti haittaa ollut. Sen verran jännitti.

Se hetki, kun istut koneen laidalla ja maa näkyy jalkojen ”alla” 4,5 kilometrin korkeudesta oli vapauttava. Seuraava hetki eli vapaapudotus mikä oli mielestäni hienointa kesti 60 sekuntia. Vauhtia oli noin 200km/h. Matka oli jotain aivan käsittämätöntä. Siellä vain mentiin ja nautittiin huumasta. Olen nähnyt monia unia hyppäämisestä ja se tuntui todella samanlaiselta.

Pääsin hyppäämään kokeneen konkarin kanssa jonka nimi oli Uros, niin koomiselta kuin se suomalaisesta kuulostaakin. Miehellä oli takana yli 20 000 hyppyä, joten todella turvallisessa kyydissä oltiin.

20120218-000359.jpg

Muistan erään ystäväni sanoneen, että hypääminen on parasta mitä housut jalassa voi tehdä, eikä se kyllä siitä kaukaksi heitä. Äitini kommentti oli valokuvat nähtyään: ” En muista olisinko koskaan nähnyt tytärtäni noin onnellisena.” Ihan mahtavaa!

Luonnon kuumat lähteet

Eipä ole ennen tarvinnut jättää luonnossa uimista väliin sen takia, että vesi olisi ollut liian kuumaa. Nyt on sekin ihme todistettu, Taupossa todellakin kävi näin, hivenen pisti ihmetyttämään.

Uuden-Seelannin pohjois-saarella maaperä on laajoilla alueilla hyvin tuliperäistä. Sen usein haistaa ilmassa olevista kaasuista, mutta usein sen huomaa myös maasta nousevista höyrypatsaista. Tuliperäinen maa saa aikaan myös kuumia lähteitä, joissa vesi voi helpostikin olla 40-50 asteista. Jossain kohden jopa kuumempaakin..

Rotorua ja Taupon seudut ovat hyviä alueita löytää kuumia lähteitä (eli ”hot water pooleja” tai ”hot springsejä”). Monet lähteistä on yksityisten omistamilla alueilla ja niihin on pääsymaksut (jolloin myös olettaisin fasiliteettien olevan kunnossa..), mutta jos hakusessa on ilmainen kuuma lähde tai kuuma vesi allas seuraavassa pari vinkkiä mestoista, jotka me löysimme paikallisten avustuksella.

Kerosene Creek, Rotorua

20120216-102614.jpgNoin 25 kilometrin päässä Rotoruasta sijaitsee Kerosene Creek, kuumavesiallas joka oli näistä meidän löytämistämme kaikin puolin täysin ylivoimainen. Huikea mesta.

Parkkeerattuamme autot lähdimme kävelemään parkkipaikan vieressä virranneen joen vartta pitkin ja vaikka opasteet kertoivat matkaa itse Kerosene creekille olevan muutaman kilometrin löysimme parin sadan metrin päästä upean poukaman, missä paikalliset pikkupojat molskivat. Nuo pojat olivat sitä mieltä, ettei pitemmälle kannattanut mennä, ei siellä kuulema mitään sen ihmeellisempää ollut,joten jäimme tähän.

Paikalla oli hieno pieni, ehkä 3-4 metrinen vesiputous ja sen alla isohkon uima-altaan kokoinen allas. Veden syvyys vaihteli puolesta metristä reiluun metriin, hyvä hiekkapohja. Vesi oli aika kirkasta, mutta rikki ja muut kaasut haisi aika voimakkaasti. Veden lämpö oli varmaan hyvin lähellä 40 astetta, eli juuri aika sopivaa uiskenteluun. Oli aika letkeä fiilis makoilla lämpöisessä vedessä auringon tehdessä laskuaan.

Pikkupoikien touhua katseltuamme pitihän sitä isojenkin poikien käydä muutaman kerran hyppäämässä vesiputouksen päältä altaaseen. Ainoa paikka mihin pystyi hyppäämään oli putouksen suurin kuohu, sillä siinä vesi on kaivanut pohjaa vähän syvemmäksi eikä siinäkään veden korkeus ollut kun vähän reilu metri eli jalat kyllä tomahti aika vauhdilla pohjaan asti..

Koska kyseessä on ihan puhdas luonnon paikka ei pukukoppeja tai mitään muutakaan tietenkään ole..

Ajo-ohjeet Rotoruasta

Aja Rotoruasta Taupoon päin tietä nro 5. pitkin. Varttitunnin ajon jälkeen tulet kohtaan, jossa tie nro. 5 kaartaa oikealla ja vasemmalle kääntyy tie nro 38. Jatka edelleen vitostietä, tämä on kuitenkin hyvä maamerkki siihen, että ihan pian tuon risteyksen jälkeen vasemmalle kääntyy Old Waikaremona Road. Käänny sinne ja aja tätä möykkyistä hiekkatietä pari kilometriä kunnes saavut parkkipaikalle. HUOM! Old Waikaremona Road suljetaan illalla, olisiko ollut klo 20.

Parkkipaikalta löytyy opasteet kohti Kerosene Creekia. Älä huoli vaikka opasteissa puhutaan muutaman kilometrin matkasta, paras mesta josta kerroin on vain muutaman sadan metrin kävelyn päässä.

Hot water beach, Taupo

Tauposta löytyi mukavan erilainen paikka. Kylmävetisen Taupojärven rannalla on ilmeisesti useampiakin paikkoja, missä tulikuuma vesi laskeutuu alas vuorilta ja sekoittuu kylmään järviveteen. Oli aika hauska, kun veden lämpötilaa pystyi tässä poukamassa säätelemään siten, että liikkui joko lähemmäs kuuman puron päätä tai lähemmäs järveä. Myös kylmä-kuumahoito oli aika helppo järjestää. Itse ranta on tältä kohti aika matala, joten kuumassa vedessä pystyi lähinnä istuskelemaan tai makoilemaan, muttei uimaan. Kuumanpuron lopussa muodostaman vesiputouksen alle pystyi myös mennä suihkuttelemaan.

Kävelimme rantaan tuon puron vartta pitkin, yläjuoksun puolelta. Siellä oli muutama sopivan näköinen uimapoukama, mutta vesi oli ylempänä niin mahdottoman kuumaa ettei uiminen missään tapauksessa tullut kysymykseen.

Ajo-ohjeet Tauposta

Jos ajelet tietä nro 1/5 (sama tie, kaks numeroo täs kohti) käänny Spa Roadille ja ajele Taupo Bungylle asti. Taupo Bungyn jälkeen käänny vasemmalle County Avelle. Aja county aven päähän ja iske auto parkkiin. Älä lähde Huka Fallsien polulle vaan jatka ikäänkuin County Aven suuntaisesti eteenpäin nurmikentille. Menitpä sitten oikean tai vasemman kautta löydät ennen pitkää metiköstä puron , jota seuraamalla löydät paikan missä se laskee järveen. Parempi reitti kulkea on kuitenkin vasemman kautta, jolloin jossain vaiheessa löydät Taupo-järven rannan. Uiskentelupaikka on pienen puusillan alla. Matka parkkikselta uimapaikalle on muutama sata metriä, alle puolikilsaa.

Tongariro national park – Päiväkävelyllä Mordorin mailla

Sadan kilsan päästä Tauposta sijaitsee Tongariro National Park. Kansallispuisto, jonka vaellusreitti ”Alpine crossing” on monesti nimetty maailman upeimpien päiväkävelyreittien eliittiin. Eikä suotta, tämä on kyllä semmoinen ”must-juttu” mitä pohjois-saarella kannattaa tehdä. Käsittääkseni Taru Sormusten Herrasta leffatrilogian legendaarinen Mordorin vuori on juuri täällä Tongariron kansallispuistossa. Kiitos vain ystäville suosituksesta lähteä tänne.

Itse reitti on noin 19 kilometriä pitkä ja reitti on hyvin merkitty. Pääosin maasto on aika helppokulkuista, mutta välillä on jyrkkiä mäkiä ja kivikoita. Nousua reitillä tulee reilun kilometrin verran ja perusreitin korkeinkohta on noin 1880 metrissä. Aikaa reitin kiertämiseen menee helpostikin 7-8 tuntia vaikka pitäisi vauhtia yllä. Ehdottomat varusteet mukaan on evästä (voileipiä, hedelmiä, pähkinöitä), pari litraa vettä, aurinkorasvaa (suojakerroin saa olla aika korkea, esim. 50) ja hyvät kengät, jotka kannattaa kyllä ajaa kunnolla sisään ennen tätä reissua. Reitti on maksuton.Jos näyttää, että olisi tulossa sadetta tai sumua ei kannata lähteä..

20120210-064829.jpg

Miten päin kulkea?

Me olimme liikenteessä normaalin tapaan kahdella autolla, joten päätimme tehdä niin, että toinen autokunta lähtee toisesta päästä ja toinen toisesta. Vaihdetaan avaimia reitillä, niin pääseee sitten reitin päätteeksi autolla liikkeelle, sillä kyseessä ei ole mikään lenkki vaan reitti pisteestä A pisteeseen B.

20120210-065014.jpg

Toinen pää on Ketetahi Carpark, josta on helppo ajaa ohi, sillä paikalle ohjaa vain pieni tienviitta tien nro 46 keskivaiheilla. Me lähdimme täältä päästä ja reitti osottautui siinä mielessä haastavaksi, että näin päin kulkiessa nousu on jatkuvaa ja melko jyrkkää kuitenkin koko ajan. Nousun keskellä oli onneksi reitin ainoa vesitankkauspiste ja vessa. Täältä suunnasta myös korkeimmalle huipulle kapuaminen pitää tehdä hiekkarinnetta pitkin.

Toisesta päästä, Mangatepopo Carparkista liikkeelle lähtiessä nousu on ajoittaisempaa ja välillä matkalle sattuu tasaisia pätkiä, jotka antaa jaloille aikaa toipua. Myös huipulle nouseminen onnistuu täältä suunnasta vähän kovempaa tannerta pitkin. Mangatepopo on myös parisataa metriä ylempänä kuin toinen pää, joten nousua ei tule ihan niin paljoa. Ihan riittävästi siltikin… Mitä tarkkailtiin maastoa ja vertailtiin kokemuksia, niin ehdottomasti suosittelen lähtöpisteeksi Mangatepopo Carparkia. Sinne on aika iso kyltti tieltä nro 47.

20120210-065106.jpg

Maailman upeimmat maisemat?

Kun olimme kavunneet hikipäässä rinnettä kolme tuntia ja aloimme olla noin 1500 metrin korkeudessa repussa liiskaantuneet voileivät maistuivat erityisen maukkailta. Siinä kun paitoja kuivateltiin vuoristotuulessa mietiskeltiin, että tuskinpa paljon komeemmassa paikassa ei voisi leipiä mutustella.

20120210-065004.jpg

Reitin varrella maisemat vaihteli vehreästä viidakosta ja vesiputouksista, matalakasvuiseen vuoristomaisemaan ja erittäin karuun, mutta uskomattoman upeaan tulivuoren kraateriin. Myös vieressä nouseva Mt. Doomin näköinen tulivuori on aika vaikuttava uhkaavalla olemuksellaan. En osaa edes kuvailla, mutta lupaan, ettei Tongariro tuota pettymystä.

20120210-065113.jpg

LeTim, riittääkö tuo reilu 1880 metriä siihen, et voi sanoo olevansa huipputiimi?

20120210-065053.jpg

Koskenlaskua ison maailman malliin

Monessa paikassa täällä Uudessa-Seelannissa näkee mainostettavan ”whitewater raftingia” ja ”blackwater raftingia”. Whitewater rafting tarkoittaa koskenlaskua normaalisti päivänvalossa, jolloin koski kuohuaa valkoisena ja black water rafting puolestaan samaa hommaa luolissa.

Kuten aiemminkin reissullamme ollaan yritetty etsiä maailman kovimpia mestoja ja kun kuulimme, että Rotoruassa on maailman suurin kumiveneellä laskettava vesiputous ei muuta vaihtoehtoa ollut kuin napata mela kouraan ja iskeä kypärä päähän. Mestan nimi oli Kaituna Cascades.

Normaalisti raftingsettien hinnat näytti vaihtelevan 85-100 NZD:n välillä. Kun varasimme reissun hostellimme kautta saimme sen 75 NZD hintaan eli noin 47€ per nuttu.

20120210-061744.jpg

Kokemus oli ihan mieletön. Veneessä meitä oli kuusi plus opas, joka onneksi oli kaikista vaihtoehdoista juuri se, kenellä oli iso ruuvi vähän löysällä, taatusti kahjoa menoa siis..

Lyhyen orientaation jälkeen hypättiin veneeseen ja annettiin mennä noin tunnin ajan. Matkan varrelle sattui reilu kymmenkunta koskea ja pari vesiputousta, joista suurempi ”big kickass waterfall” oli korkeudeltaan 7 metriä. Joo kyllä se on aika iso..

Kun NJL-koulutusohjelman melontareissulla Vaikkojoella Sinin kanssa sompailimme 1 ja 2 luokan koskia, niin oli nämä vaativuusasteeltaan kaikkein kovinta eli luokkaa 5.

Kuppi nurin

Are we going to flip? Bring it on!!!!

Näin oppaamme huudatti meitä juuri ennen iso putousta. Mehän teimme työtä käskettyä ja nautittiin elämyksestä koko rahan edestä vetämällä isossa putouksessa venee nurin. Ei siis tahallaan todellakaan. Kolmesta porukasta me olimme ainoa kenellä kippo meni katolleen, näytti kuulema aika hurjalta.

Muistan vaan sen, että lähdimme koskeen ja että pudotuksen jälkeen alkoi vettä tulla tupaan joka suunnasta. Hieman aikaa kuohuissa pyörittyäni sain vedettyä katollaan olleen veneen naruista pääni pinnalle veneen alle jääneeseen ilmakuplaan, niinkuin oli neuvottu. Ihmetyksekseni vieressäni olikin Anssin sijasta nyt Taru.. Adrenaliinit oli kyllä aika kohdillaan. Tuntui, että koko rytäkkä kesti ikuisuuden vaikka todellisuudessa tapahtumasarja tapahtui muutamassa kymmenessä sekunnissa.

Sotavammojakin tuli vähän rytäkässä. Mulle tuli poskeen aika pieni ja aristava ruhje, mutta Jarna sai koko nenänsä mustaksi. Se iskeytyi ilmeisesti Aleksin selkään tai veneen reunaan. Oli rajun näköstä kun päästiin pintaan ja Jarnalta tulee vaan verta nenästä..

Mitäpä sitä sen enempää selittämään, kertokoot kuvat omaa kieltään. Ehdottomasti suosittelen tämmöistä reissua, mutta kannattaa katsella semmoinen mesta missä pääsee vetää kunnon putouksen.

20120210-060602.jpg

20120210-060635.jpg

20120210-060711.jpg

20120210-061221.jpg

20120210-061241.jpg

20120210-061312.jpg

20120210-061438.jpg

20120210-061502.jpg

Siirry takaisin sivun alkuun