Tuon otsikon sloganin bongasin AJ Hackettin benjikaupan T-paidasta. Se on oikeastaan ollut mottomme tämän reissun aikana. Kerta nyt ollaan isolle reissulle lähdetty niin mennään sitten oikeesti isosti.

Viime perjantaina vuorossa oli bungy ja swingi, eli jättikeinu. Maailman suurimpia kummatkin, tietenkin.

Benjin alkulähteellä

Oltiin otettu sen verran selvää, että Uuden-Seelannin parhaat benjipaikat on täällä Queenstownissa. Siksi ei suuremmin olla mestoja etsiskelty aiemmissa paikoissa. Niin ja onhan Queenstown vähän niinkuin koko homman alku ja juuri, sillä vuonna 1988 AJ Hackett aloitti ensimmäisenä yrityksenä maailmassa kaupalliset benjit juurikin täällä samassa kaupungissa.

Wanakassa sattui hostellimme kellaribaarissa olemaan AJ Hackettin ”horizontal bungy” kisa, missä toisen parista piti juosta tiskille hakemaan tuoppia benjiköysi vastuksenaan ja toisen kumota tuoppi. Jarkko (parinaan ruotsalainen Karoline) tietysti näytti mallia ja voitti koko skaban. Palkintona oli lahjakortti Nevis Bungyyn eli tienoon suurimpaan linkoon, joten valintamme tähän hullutukseen oli aika selvä.

Kun Queenstownissa painelimme tiedustelemaan tarkempia speksejä hypyistä niin tajusi homman olevan aika isollaan. Pelkästään AJ Hacketilla oli semmonen normaalin supermarketin kokoinen myymälä missä myytiin vain benjihyppyjä. Päätin ottaa kombon, jossa pääsen vetäisemään sekä Nevis Bungyn että Nevis Swingin. Nämä kaksi olivat vaihtoehdoista isoimmat mutta myös ylivoimaisesti kalleimmat. Lystille hintaa tuli 375NZD ja kuvat tai video siihen päälle olisi ollut 45NZD.

Nevis bungy

Hyppypaikka oli rakennettu keskelle ”ei mitään”. Ensin bussilla vuoren juurelle josta mentiin pienemmällä bussilla vuoren päälle hirmuisen kapeaa, jyrkkää ja mutkaista tietä. Syke alkoi nousta viimeistään tässä vaiheessa. Ei viimeisessä bussissa paljon läppä lentäny…

Sitten vetästiin vielä puntarin kautta (paino tarvitaan sopivan vahvuisen köyden valitsemiseksi) ja siitä pukemaan valjaita päälle ennen kuin päästiin itse hyppypaikalle. Nevis Bungyn hyppyalusta on erikoinen, sillä se roikkuu kahden vuoren huippujen väliin viritettyjen vaijerien varassa. Keskellä vaijereita kelluvalle hyppyalustalle mennään avointa gondolihissiä muistuttavalla korilla.

Jarkko, Aleksi ja minä otettiin bungyt. Allekirjoittanut oli meidän porukasta viimeisenä ja kun katseli muiden hyppyjä edellä oli tunteet erittäin sekavat vaihdellen pelon, pakokauhun ja hirmuisen jännityksen välillä. Ei ihme sillä edessä olisi kohta 134 metriä ja 8,5 sekuntia vapaata pudotusta.

Vertailun vuoksi sanottakoon, että tämä bungy on sen verran suuri, että ”second bounce” (eli pudotus sen jälkeen kun köysi on jo kerran vetäissyt sinut takaisin ylöspäin) on samaa kokoluokkaa kuin Queenstownin muut bungyt.

Itse hypyssä kaikki tapahtuu niin nopeasti. Istuin tuoliin, jossa köysi kiinnitettiin jalkaan ja saman tien olinkin jo laatikon reunalla alla pelkkää ilmaa. Paljon ilmaa ja jossain kaukana pieni puro. Siinä ei paljon kyselty enää aionko hypätä vai en, selän takaa vain kuului 3-2-1 ja sitten mentiin. Ilmalento kesti käsittämättömän kauan ja oli aivan uskomaton fiilis syöksyä täysillä kohti maata tietäen, että kyllä köyden pitäisi pelastaa menemästä liian lähelle. Ylöspäin vetäisy ei ollut niin raju kuin miltä se näyttää, mihinkään ei missää vaiheessa sattunut. Sen verran adrenaliinihöyryissä siinä on, että muistikuvat on itse hypystä aika katkonaisia.

Hypyn jälkeen oli vielä hyvin aikaa tasata pulssia ja katsella maisemia kun minua hinattiin takaisin lähtöpaikalle. Makee mesta!

Nevis Swing

Jälkiruuaksi täräytettiin vielä kyydit maailman suurimmassa keinussa, Nevis Swingissä. Alkuun vapaata pudotusta 70 metriä, sitten 300 metrin mittaisella kaarella keinuttelua. Keinun narut oli tällä kertaa 120 metriset eli vähän järeämmät kun kotipihassa.

Tähän swingiin voi mennä melkein miten päin vaan. Jarkko meni pää alaspäin, Timo puolestaan istui normaalisti kuin myös minä ja Sisko, me tosin teimme tän tandemina eli istuttiin siinä nätisti vierekkäin kun kirkonpenkissä konsanaan. Kun vauhti vähän tasaantui niin siinä istuskellessa näki koko kanjonin mahtavasti.

Swingikin oli tosi huikea, kokemuksena kuitenkin aika eri tyyppinen ku benji. Swingiin on ehkä hivenen helpompi mennä sillä siinä esimerkiksi vastuun laukaisusta voi siirtää sen laukaisijan harteille toisin kuin benjissä.

Benjihyppäämisestä

Sen verran voimakas kokemus hyppy oli, että kyllä sitä ollaan netistä jo katseltu sattuisiko matkan varrelle mitä muita mielenkiintoisia mahiksia samantyyppisiin vetoihin. Kyllähän niitä löytyy, mutta ei niistä sen enempää niin ei äiteiltä mene yöunet. Aivan varma olen ettei tuo jäänyt viimeiseksi hypykseni.

Onko benjihyppy vaarallinen? Tähän on helppo vastata: ei ole. AJ Hackett on hypyttänyt yli miljoona asiakasta ilman onnettomuuksia. Turvajärjestelyt on aika tiukat, välineille on määrätyt ehdottomat käyttöiät ja jätkät oli selvästi ammattilaisia. Ainahan poikkeuksien mahdollisuus on olemassa, mutta väittäisin automatkan hyppypaikalle olevan paljon vaarallisempi.

Onko hyppääminen pelottavaa? Minua ainakin pelotti ihan hirmuisesti. Kauheinta oli odotella omaa vuoroa.Kyllä siinä hetki piti keskittyä ennen kuin olin valmis lankulle.. Olen kuullut sanottavan, ettei rohkea ole se joka ei pelkää vaan se joka toimii pelosta huolimatta. Ota siis pelko hallintaan, kiipeä torniin ja anna mennä. Ihan mieletön fiilis, suosittelen!

On tämä Uusi-Seelanti melkoinen maa. Ei maan luontoa turhaan kehuta ja hämmästellä. Hyvä esimerkki siitä lienee se, että aamulla heräsimme aivan jäätikön vierestä, lumihuippujen juurelta ja iltapäivällä köllöttelimme jo biitsillä hiki päässä repimässä aurinkoa. Tässä vaiheessa voisi olla hyvä hämmästellä muutamia asioita.

Vaihtelevaa ja kaunista maisemaa

On laaksoa ja kukkulaa. On vettä ja rantaa jos jonkinlaista.. Vedet ovat muuten suurelta osin makeavetisiä järviä, joista useimmissa vesi on ollut merivettä kylmempää.

Maasto on todella vaihtelevaa. Mutkaiset tiet menevät vuoroin ylös alas vuorten rinteitä. Korkeusvaihtelut ovat sitten kerralla yleensä satoja metrejä. Tiellä eteneminen ei ole mitenkään vauhdikasta.. Autolla ajellessa kuitenkin parhaiten huomaa sen kuinka monenlaista luontoa täältä löytyy. Saman päivän aikana näkee, kuten jo sanoinkin, jäätikköä, hiekkarantaa, sademetsää ja suomalaistyyppistä havumetsää sekä jylhiä vuoria, kirkkaita järviä ja vesiputouksia. Olen joskus kuullut sanottavan, että täällä on vähän niinkuin koko maailma pienoiskoossa ja olen aivan samaa mieltä.

Jotenkin kuitenkin maisemat ja luonto tuntuu suomalaiselle kovin kotoisilta, kun esimerkiksi havumetsää on paljon ja maaston muodot ovat kovin vaihtelevia. Meille vieraat asiat kuten tulivuoret ja vesiputoukset ovat taas itsessään niin kiehtovia ja kauniita..

Täällä eletään nyt loppukesää ja lämpötilat ovat vaihdelleet 20 ja 30 asteen välillä. Semmoisen huomion olen säiden suhteen tehnyt, että säät eivät kovin nopeasti vaihtele. Aamulla näkee suoraan tuleeko sateinen, pilvinen vai aurinkoinen päivä ja samalla säällä mennään yleensä iltaan asti. UV-säteilyn kanssa on oltava tarkkana ja käytettävä aurinkorasvaa, koska täällä on otsonikerroksessa aukkoja. Pimeä tulee mukavasti vasta ysin maissa.

Tulivuoria ja muta-altaita

Tuliperäinen osa luontoa on meille suomalaisille ehkä kaikkein vierainta, mutta äärimmäisen mielenkiintoista. Esimerkiksi Tongariro National Parkissa nähty tulivuoren kraateri oli mieletön, sillä aiemminhan tuommoisia on nähnyt vain leffoissa. Minua kuitenkin on kiehtonut vielä enemmän vulkaanisen maaperän lieve-ilmiöt, kuten kuumat lähteet ja muta-altaat.

Tuliperäisestä maasta puskee maanpintaa kohti kaikenmoisia lämpimiä kaasuja, jotka siinä mennessään paitsi tuovat ilmaan mielenkiintoisia hajuja myös lämmittävät esim lähteiden vesiä tulikuumiksi. Muta-altaissa kupliva harmaa muta näytti vähän kiehuvalta puurolta.
Muta-altaita ja kuumia lähteitä me bongattiin parhaiten Rotoruan tienoilta, pohjois-saarelta.

Jäätiköitä ja lumihuippuja

Ja sitten keskeltä etelä-saarta, keskellä kesää löysimme jäätikön. Frans Josef Glacier ja Fox Glacier ovat esimerkiksi pari pientä kaupunkia täällä länsirannikolla, mitkä tuntuvat elävän juuri jäätikön sijainnin tuomalla turismilla.. Minä, Jarkko ja Anssi käytiin kesäisen vesisateen virkistäessä katsomassa jäätikköä. Fox Glacierista kävelyreitin lähtöpaikalle ajettiin autolla ehkä 10 min ja parkkipaikalta käveltiin kohti jäätikköä puolisen tuntia. Kuinka lähelle jäätikköä pääsee riippuu säästä, tällä kertaa polku päättyi 200m päähän.

Polun alkupäässä ihmeteltiin, että onpa tyhmää kun ei pääse sen lähemmäs, että kyllähän nyt me suomalaiset lumesta ja jäästä kasaan parsitut uroot olemme sen verran tottuneita kuitenkin talveen.. Sitten kun olimme siinä parin sadan metrin päässä niin ääni vähän muuttui kellossa, kymmeniä metrejä paksu lumikerros oli aika vaikuttava.

Seuraavana aamuna sadepilvien hälvettyä näimme myös takana siintävien vuorten lumihuiput, jotka olivat hämmästyttävän kauniit. Jäätikkö minkä juurella kävimme oli tosiaan ajan mittään huipulta alaspäin valunutta lumipatjaa, joka varaa kylmyyttä niin paljon, että sen sulaminen kestää vuosia.

Lampaiden luvattu maa

Eläimiä nyt ei tuolla metsissä hirveesti olla nähty. Ymmärrettävää tietysti ,että ne eivät jaksa päivystää noiden merkkittyjen reittien varsilla.. Nähdäkseen luonnonvaraisia eläimiä, pitäisi varmaan tietää oikeat mestat. Ollaan me jotain nähty kuitenkin; Milford Soundissa käydessä nähtiin esim. merileijonia, delfiinejä ja Kea-papukaijoja. Kaskaat (tai jotkut vastaavat) pitävät käsittämätöntä sirinää. Autossa vaikka on ikkunat kiinni joutuu välillä vääntämään musiikkia isommalle, että kuulee sen sirityksen yli mitään.

Tien päällä vastaan on tullut pupuja, lehmiä ja sitten niitä lampaita. Niitä muuten riittää ja ne laiduntavat mitä oudoimmissa paikoissa. Sekä lampaiden että lehmien kanssa täytyy pitää varansa, kun niitä saattaa tiellekin ilmestyä ihan yks kaks. Yksi tien vieressä väijynyt kerrostalon kokoinen musta sonni säikäytti ihan oikeesti… Niin ja pingviinejäkin nähtiin vähän matkan päästä, ne on täällä noin parikyt senttiä korkeita miniversioita.

Lentokyvytön kansallislintu, pitkänokkainen karvapallo, Kiwi olisi hauska nähdä, mut se on ilmeisesti aika hankalaa.

Sormusten herran lavasteissa

Taru Sormusten Herrasta-leffoja (kuin myös tänä vuonna julkaistava samaan settiin kuuluva Hobitti) on kuvattu noin kymmenessä eri paikassa ympäri maata. Yhtä isoa luonnon lavastetta koko seutu. On helppo olla samaa mieltä, että juuri noihin leffoihin maisema on täydellistä. Vähän välillä jopa epätodellista ollakseen totta, mutta kai se on pakko uskoa, että tämä ”keski-maa” on täällä oikeasti olemassa vaikka hobitteja on näkynyt harmillisen vähän. Mukava ollut reissata läpi maan ja nähdä niin paljon erilaista luontoa.

Viimein tänne blogiin saadaan nyt muidenkin matkailijoiden ajatuksia, kun Jarna innostui kirjoittamaan hauskan pätkän huimasta hypystään..

Täältä pilvien päältä voit muistaa tämän maan

Laskuvarjohyppääminen on monen mielessä kovin samansuuntainen unelma kuin matkustaa maailmanympäri. Harvempi voi väittää, ettei olisi unelmoinut jommasta kummasta. Tai jopa molemmista.

Maailmanympärysmatka on menossa parhaillaan ja tandemlaskuvarjohypyn pääsin hyppäämään eilen. Tämä yhtälö tuntuu todella käsittämättömältä! Saan olla todella onnellinen.
Uusi-Seelanti on yksi lajin päämajoista ja se on helppo ymmärtää. Maa on todella kaunis myös pilvien päältä katseltuna. Paikaksi valitsimme Wanakan, mikä sijaitsee aivan Queenstownin tuntumassa. Aikaisempi yrityksemme Taupossa kaatui liian kovaan tuuleen. Hyvä niin, sillä sää täällä oli lähes pilvetön ja aurinko paistoi täydeltä terältä.

Itse hyppääminen tapahtui todella nopeasti. Kuvittelin, että että valmisteluihin ja koulutukseen kuluisi aikaa ainakin tunnin verran. Todellisuudessa aikaa kului 5 minuuttia. Turvallisuuspaperit täytettyämme ja hypyt maksettuamme olimme lähes samantien haalarit päällä koneessa. Tuntuu, ettei kerennyt tajuta mitään. Ehkä parempi. Janne ja Henna hyppäsi 12 000 jalasta, joka on noin 3,5 kilometriä. Minä ja Taru puolestaan 15 000 jalasta joka on noin 4,5 kilometriä. Meidän korkeus oli sen verran korkea, että laki vaati antamaan meille lisähappea maskeilla. Eikä hapesta varmasti haittaa ollut. Sen verran jännitti.

Se hetki, kun istut koneen laidalla ja maa näkyy jalkojen ”alla” 4,5 kilometrin korkeudesta oli vapauttava. Seuraava hetki eli vapaapudotus mikä oli mielestäni hienointa kesti 60 sekuntia. Vauhtia oli noin 200km/h. Matka oli jotain aivan käsittämätöntä. Siellä vain mentiin ja nautittiin huumasta. Olen nähnyt monia unia hyppäämisestä ja se tuntui todella samanlaiselta.

Pääsin hyppäämään kokeneen konkarin kanssa jonka nimi oli Uros, niin koomiselta kuin se suomalaisesta kuulostaakin. Miehellä oli takana yli 20 000 hyppyä, joten todella turvallisessa kyydissä oltiin.

Muistan erään ystäväni sanoneen, että hypääminen on parasta mitä housut jalassa voi tehdä, eikä se kyllä siitä kaukaksi heitä. Äitini kommentti oli valokuvat nähtyään: ” En muista olisinko koskaan nähnyt tytärtäni noin onnellisena.” Ihan mahtavaa!

Eipä ole ennen tarvinnut jättää luonnossa uimista väliin sen takia, että vesi olisi ollut liian kuumaa. Nyt on sekin ihme todistettu, Taupossa todellakin kävi näin, hivenen pisti ihmetyttämään.

Uuden-Seelannin pohjois-saarella maaperä on laajoilla alueilla hyvin tuliperäistä. Sen usein haistaa ilmassa olevista kaasuista, mutta usein sen huomaa myös maasta nousevista höyrypatsaista. Tuliperäinen maa saa aikaan myös kuumia lähteitä, joissa vesi voi helpostikin olla 40-50 asteista. Jossain kohden jopa kuumempaakin..

Rotorua ja Taupon seudut ovat hyviä alueita löytää kuumia lähteitä (eli ”hot water pooleja” tai ”hot springsejä”). Monet lähteistä on yksityisten omistamilla alueilla ja niihin on pääsymaksut (jolloin myös olettaisin fasiliteettien olevan kunnossa..), mutta jos hakusessa on ilmainen kuuma lähde tai kuuma vesi allas seuraavassa pari vinkkiä mestoista, jotka me löysimme paikallisten avustuksella.

Kerosene Creek, Rotorua

Noin 25 kilometrin päässä Rotoruasta sijaitsee Kerosene Creek, kuumavesiallas joka oli näistä meidän löytämistämme kaikin puolin täysin ylivoimainen. Huikea mesta.

Parkkeerattuamme autot lähdimme kävelemään parkkipaikan vieressä virranneen joen vartta pitkin ja vaikka opasteet kertoivat matkaa itse Kerosene creekille olevan muutaman kilometrin löysimme parin sadan metrin päästä upean poukaman, missä paikalliset pikkupojat molskivat. Nuo pojat olivat sitä mieltä, ettei pitemmälle kannattanut mennä, ei siellä kuulema mitään sen ihmeellisempää ollut,joten jäimme tähän.

Paikalla oli hieno pieni, ehkä 3-4 metrinen vesiputous ja sen alla isohkon uima-altaan kokoinen allas. Veden syvyys vaihteli puolesta metristä reiluun metriin, hyvä hiekkapohja. Vesi oli aika kirkasta, mutta rikki ja muut kaasut haisi aika voimakkaasti. Veden lämpö oli varmaan hyvin lähellä 40 astetta, eli juuri aika sopivaa uiskenteluun. Oli aika letkeä fiilis makoilla lämpöisessä vedessä auringon tehdessä laskuaan.

Pikkupoikien touhua katseltuamme pitihän sitä isojenkin poikien käydä muutaman kerran hyppäämässä vesiputouksen päältä altaaseen. Ainoa paikka mihin pystyi hyppäämään oli putouksen suurin kuohu, sillä siinä vesi on kaivanut pohjaa vähän syvemmäksi eikä siinäkään veden korkeus ollut kun vähän reilu metri eli jalat kyllä tomahti aika vauhdilla pohjaan asti..

Koska kyseessä on ihan puhdas luonnon paikka ei pukukoppeja tai mitään muutakaan tietenkään ole..

Ajo-ohjeet Rotoruasta

Aja Rotoruasta Taupoon päin tietä nro 5. pitkin. Varttitunnin ajon jälkeen tulet kohtaan, jossa tie nro. 5 kaartaa oikealla ja vasemmalle kääntyy tie nro 38. Jatka edelleen vitostietä, tämä on kuitenkin hyvä maamerkki siihen, että ihan pian tuon risteyksen jälkeen vasemmalle kääntyy Old Waikaremona Road. Käänny sinne ja aja tätä möykkyistä hiekkatietä pari kilometriä kunnes saavut parkkipaikalle. HUOM! Old Waikaremona Road suljetaan illalla, olisiko ollut klo 20.

Parkkipaikalta löytyy opasteet kohti Kerosene Creekia. Älä huoli vaikka opasteissa puhutaan muutaman kilometrin matkasta, paras mesta josta kerroin on vain muutaman sadan metrin kävelyn päässä.

Hot water beach, Taupo

Tauposta löytyi mukavan erilainen paikka. Kylmävetisen Taupojärven rannalla on ilmeisesti useampiakin paikkoja, missä tulikuuma vesi laskeutuu alas vuorilta ja sekoittuu kylmään järviveteen. Oli aika hauska, kun veden lämpötilaa pystyi tässä poukamassa säätelemään siten, että liikkui joko lähemmäs kuuman puron päätä tai lähemmäs järveä. Myös kylmä-kuumahoito oli aika helppo järjestää. Itse ranta on tältä kohti aika matala, joten kuumassa vedessä pystyi lähinnä istuskelemaan tai makoilemaan, muttei uimaan. Kuumanpuron lopussa muodostaman vesiputouksen alle pystyi myös mennä suihkuttelemaan.

Kävelimme rantaan tuon puron vartta pitkin, yläjuoksun puolelta. Siellä oli muutama sopivan näköinen uimapoukama, mutta vesi oli ylempänä niin mahdottoman kuumaa ettei uiminen missään tapauksessa tullut kysymykseen.

Ajo-ohjeet Tauposta

Jos ajelet tietä nro 1/5 (sama tie, kaks numeroo täs kohti) käänny Spa Roadille ja ajele Taupo Bungylle asti. Taupo Bungyn jälkeen käänny vasemmalle County Avelle. Aja county aven päähän ja iske auto parkkiin. Älä lähde Huka Fallsien polulle vaan jatka ikäänkuin County Aven suuntaisesti eteenpäin nurmikentille. Menitpä sitten oikean tai vasemman kautta löydät ennen pitkää metiköstä puron , jota seuraamalla löydät paikan missä se laskee järveen. Parempi reitti kulkea on kuitenkin vasemman kautta, jolloin jossain vaiheessa löydät Taupo-järven rannan. Uiskentelupaikka on pienen puusillan alla. Matka parkkikselta uimapaikalle on muutama sata metriä, alle puolikilsaa.

Sadan kilsan päästä Tauposta sijaitsee Tongariro National Park. Kansallispuisto, jonka vaellusreitti ”Alpine crossing” on monesti nimetty maailman upeimpien päiväkävelyreittien eliittiin. Eikä suotta, tämä on kyllä semmoinen ”must-juttu” mitä pohjois-saarella kannattaa tehdä. Käsittääkseni Taru Sormusten Herrasta leffatrilogian legendaarinen Mordorin vuori on juuri täällä Tongariron kansallispuistossa. Kiitos vain ystäville suosituksesta lähteä tänne.

Itse reitti on noin 19 kilometriä pitkä ja reitti on hyvin merkitty. Pääosin maasto on aika helppokulkuista, mutta välillä on jyrkkiä mäkiä ja kivikoita. Nousua reitillä tulee reilun kilometrin verran ja perusreitin korkeinkohta on noin 1880 metrissä. Aikaa reitin kiertämiseen menee helpostikin 7-8 tuntia vaikka pitäisi vauhtia yllä. Ehdottomat varusteet mukaan on evästä (voileipiä, hedelmiä, pähkinöitä), pari litraa vettä, aurinkorasvaa (suojakerroin saa olla aika korkea, esim. 50) ja hyvät kengät, jotka kannattaa kyllä ajaa kunnolla sisään ennen tätä reissua. Reitti on maksuton.Jos näyttää, että olisi tulossa sadetta tai sumua ei kannata lähteä..

Miten päin kulkea?

Me olimme liikenteessä normaalin tapaan kahdella autolla, joten päätimme tehdä niin, että toinen autokunta lähtee toisesta päästä ja toinen toisesta. Vaihdetaan avaimia reitillä, niin pääseee sitten reitin päätteeksi autolla liikkeelle, sillä kyseessä ei ole mikään lenkki vaan reitti pisteestä A pisteeseen B.

Toinen pää on Ketetahi Carpark, josta on helppo ajaa ohi, sillä paikalle ohjaa vain pieni tienviitta tien nro 46 keskivaiheilla. Me lähdimme täältä päästä ja reitti osottautui siinä mielessä haastavaksi, että näin päin kulkiessa nousu on jatkuvaa ja melko jyrkkää kuitenkin koko ajan. Nousun keskellä oli onneksi reitin ainoa vesitankkauspiste ja vessa. Täältä suunnasta myös korkeimmalle huipulle kapuaminen pitää tehdä hiekkarinnetta pitkin.

Toisesta päästä, Mangatepopo Carparkista liikkeelle lähtiessä nousu on ajoittaisempaa ja välillä matkalle sattuu tasaisia pätkiä, jotka antaa jaloille aikaa toipua. Myös huipulle nouseminen onnistuu täältä suunnasta vähän kovempaa tannerta pitkin. Mangatepopo on myös parisataa metriä ylempänä kuin toinen pää, joten nousua ei tule ihan niin paljoa. Ihan riittävästi siltikin… Mitä tarkkailtiin maastoa ja vertailtiin kokemuksia, niin ehdottomasti suosittelen lähtöpisteeksi Mangatepopo Carparkia. Sinne on aika iso kyltti tieltä nro 47.

Maailman upeimmat maisemat?

Kun olimme kavunneet hikipäässä rinnettä kolme tuntia ja aloimme olla noin 1500 metrin korkeudessa repussa liiskaantuneet voileivät maistuivat erityisen maukkailta. Siinä kun paitoja kuivateltiin vuoristotuulessa mietiskeltiin, että tuskinpa paljon komeemmassa paikassa ei voisi leipiä mutustella.

Reitin varrella maisemat vaihteli vehreästä viidakosta ja vesiputouksista, matalakasvuiseen vuoristomaisemaan ja erittäin karuun, mutta uskomattoman upeaan tulivuoren kraateriin. Myös vieressä nouseva Mt. Doomin näköinen tulivuori on aika vaikuttava uhkaavalla olemuksellaan. En osaa edes kuvailla, mutta lupaan, ettei Tongariro tuota pettymystä.

LeTim, riittääkö tuo reilu 1880 metriä siihen, et voi sanoo olevansa huipputiimi?

Monessa paikassa täällä Uudessa-Seelannissa näkee mainostettavan ”whitewater raftingia” ja ”blackwater raftingia”. Whitewater rafting tarkoittaa koskenlaskua normaalisti päivänvalossa, jolloin koski kuohuaa valkoisena ja black water rafting puolestaan samaa hommaa luolissa.

Kuten aiemminkin reissullamme ollaan yritetty etsiä maailman kovimpia mestoja ja kun kuulimme, että Rotoruassa on maailman suurin kumiveneellä laskettava vesiputous ei muuta vaihtoehtoa ollut kuin napata mela kouraan ja iskeä kypärä päähän. Mestan nimi oli Kaituna Cascades.

Normaalisti raftingsettien hinnat näytti vaihtelevan 85-100 NZD:n välillä. Kun varasimme reissun hostellimme kautta saimme sen 75 NZD hintaan eli noin 47€ per nuttu.

Kokemus oli ihan mieletön. Veneessä meitä oli kuusi plus opas, joka onneksi oli kaikista vaihtoehdoista juuri se, kenellä oli iso ruuvi vähän löysällä, taatusti kahjoa menoa siis..

Lyhyen orientaation jälkeen hypättiin veneeseen ja annettiin mennä noin tunnin ajan. Matkan varrelle sattui reilu kymmenkunta koskea ja pari vesiputousta, joista suurempi ”big kickass waterfall” oli korkeudeltaan 7 metriä. Joo kyllä se on aika iso..

Kun NJL-koulutusohjelman melontareissulla Vaikkojoella Sinin kanssa sompailimme 1 ja 2 luokan koskia, niin oli nämä vaativuusasteeltaan kaikkein kovinta eli luokkaa 5.

Kuppi nurin

Are we going to flip? Bring it on!!!!

Näin oppaamme huudatti meitä juuri ennen iso putousta. Mehän teimme työtä käskettyä ja nautittiin elämyksestä koko rahan edestä vetämällä isossa putouksessa venee nurin. Ei siis tahallaan todellakaan. Kolmesta porukasta me olimme ainoa kenellä kippo meni katolleen, näytti kuulema aika hurjalta.

Muistan vaan sen, että lähdimme koskeen ja että pudotuksen jälkeen alkoi vettä tulla tupaan joka suunnasta. Hieman aikaa kuohuissa pyörittyäni sain vedettyä katollaan olleen veneen naruista pääni pinnalle veneen alle jääneeseen ilmakuplaan, niinkuin oli neuvottu. Ihmetyksekseni vieressäni olikin Anssin sijasta nyt Taru.. Adrenaliinit oli kyllä aika kohdillaan. Tuntui, että koko rytäkkä kesti ikuisuuden vaikka todellisuudessa tapahtumasarja tapahtui muutamassa kymmenessä sekunnissa.

Sotavammojakin tuli vähän rytäkässä. Mulle tuli poskeen aika pieni ja aristava ruhje, mutta Jarna sai koko nenänsä mustaksi. Se iskeytyi ilmeisesti Aleksin selkään tai veneen reunaan. Oli rajun näköstä kun päästiin pintaan ja Jarnalta tulee vaan verta nenästä..

Mitäpä sitä sen enempää selittämään, kertokoot kuvat omaa kieltään. Ehdottomasti suosittelen tämmöistä reissua, mutta kannattaa katsella semmoinen mesta missä pääsee vetää kunnon putouksen.

Uusi-Seelanti on kuuluisa luonnon ihmeistään. Ensimmäisen läheisemmän kontaktin tämän maan ainutlaatuisiin ihmeisiin otimme heti kun pääsimme pois Aucklandista ja jyräytimme uljaat ratsumme Waitomo Caveseille.

In maori language ’wai’ means ’water’ and ’tomo’ means ’hole’.

Sitäpä nämä luolat todella olikin. Veden liuskekiviseen maaperään kovertamia korkeita uria, arvioisin luolien olleen noin 40 metriä maanpinnan alapuolella.

Monenlaisia vaihtoehtoja oli erilaisista reissuista eri luoliin, joista osassa mentiin jalan ja osassa veneellä. Me valitsimme 39NZD maksaneen reissun luolaan, jossa käveltiin koko matka. Ilman opastusta luoliin ei päässyt.

Tämä luola jossa me kävimme oli vanha maanalainen jokiuoma. Korkeus vaihteli parista metristä viiteen metriin. Vettä luolassa virtasi vielä sen verran, että siellä on mahdollista tehdä myös blackwater raftingia. Luola oli noin 3 kilometriä pitkä ja se päättyi mereen.

Aikanaan (viimeiset tiettävästi vielä noin 300-400 vuotta sitten) tässäkin luolassa on vipeltänyt nyt jo sukupuuttoon kuolleita Moa lintuja, joista suurimmat olivat jopa 3 metriä korkeita.

Luonnon ledivalot

Luolan katot olivat täynnä pieniä valkoisia valopisteitä, vähän kuin ledivaloja. Kiiltomatoja tietenkin ja niitä oli muuten paljon. Matoset kehräsivät katosta roikkuvaa rihmaa joka loisti niiden valossa. Aika veikeitä.

Aika upeita oli myös luolan katosta roikkuvat tippukivet. Luolassa on lämmintä noin 15 astetta ympäri vuoden. Tämä oli hyvä avaus luonnon ihmeelliseen maailmaan.

Ai niin, parhaillaan tuotannossa olevaa Peter Jacksonin Hobitti leffaa kuvattiin tässä aivan lähellä. Kuulema viimeiset kuvausryhmän rippeet olivat lähteneet kylästä muutama viikko takaperin. Kivenheiton päässä täältä oli myös mesta, missä hostellihuoneita on tehty mm. junasta ja lentokoneesta. Näytti ihan kivalta, mutta haluttiin ajaa illaksi Rotoruaan.